–Viime aikona on pyöriny mielessä, että kyllä tämmöne ikäihmine o mahottoma rikas, ku se o yks pikkune, murresta puhuva osa suku- ja paikallishistorijaa, ja on täynä muistoja lapsuuve aikoista, jota voi saaha mielee joistai kuviista tai kulukemisesta niillä sillosilla paikkoilla, vaikka ne o toilla muuttunukki, toteaa Helsingissä asuva, Vimpelistä lähtöisin oleva Irma-Liisa Juuti. Moni tuntee hänet Strangin ja Spangarin sukuseuran puheenjohtajana.
Juutilla on myös kirjallista tuotantoa. Viimeisimmäksi hän on julkaissut Järviseudun murteella kirjoittamansa tarinakokoelman Niinkutyötiijättä, johon häntä inspiroi murrekeskustelu Järviseuvun murre -facebookryhmässä.
LAPSUUS Tuohiperällä kanttorien virkatalon naapurissa houkutteli Irma-Liisa Juutin kanttorin uralle. –Ihailin taitavaa urkujensoittoa, ja ajauduin Sibelius-Akatemiaan, mistä valmistuin kanttoriksi ja musiikinopettajaksi. Toimin Alajärvellä musiikinopettajana kuusi vuotta ja kanttoreiden soitinyhtyeen kautta tutustuin silloin puolisooni Erkkiin, jonka työ vei meidät Helsinkiin. Sain työpaikan Paavalin seurakunnassa, ja viimeiset vuodet ennen eläköitymistä toimin Hietaniemen hautausmaan kanttorina.
Yhteydet Järviseudulle ovat säilyneet näihin päiviin asti hyvinkin tiiviinä. –Kun vanhempamme elivät kotitaloissamme Vimpelissä ja Alajärvellä, vietimme siellä aikaa niin paljon kuin ennätimme. Kun tyttäremme olivat lapsia, vierailimme Järviseudulla usein musisoiden perheyhtyeemme voimin sekä Paavalin seurakunnan kuorojen kanssa. Vuosikaudet on vietetty kesäisin kuukausi Isoniemen Lomakylässä. Edelleen Järviseudun pitäjissä on sukulaisia, ystäviä ja tuttuja, joihin voi pitää yhteyttä puhelimitse, sähköpostilla ja Facebookissa.
Välit vimpeläisten kanssa on säilyneet sen jälkeen myös monenlaisten tapahtumien kautta. –Sukututkimukseen liittyvien tapahtumien kautta on löytynyt monia yhteyksiä naapuripitäjäläisiin ja Eläkeliiton Vimpelin osaston kanssa on yhdessä järjestetty erilaisia tilaisuuksia.
SUKUTUTKIMUS kiehtoi Juutia jo varhain. –Lapsena keräsin talteen serkkujen syntymäajat ja pikkuserkkujen nimiä, ihailin Urho-enon lyijykynällä paperinpalalle tekemää sukupuuta äidin suvusta. Muutettuamme Helsinkiin sukulainen vei minut Kansallisarkistoon opettaen, miten sukua tutkitaan. Siitä se ryöpsähti koko Järviseudun tutkimiseksi samaan harrastukseen hurahtaneen puolisoni kanssa.
Juutien harrastus tiedettiin, kun Vimpeliin oltiin perustamassa Strangin ja Spangarin sukuseuraa. –Sukuseuran aktiivina olen saanut olla mukana jakamassa sukutietoutta sukukirjoja tehden, sukukammareissa ja juuristaan kiinnostuneiden yhteydenotoissa.
Tätä kautta he ovat saaneet paljon ystäviä kautta maan. –Voin tuntea jonkun ennestään tuntemattoman kanssa yhteyttä siitä, että meillä on jotain yhteistä vaikkapa satojen vuosien takaa.
Tällaisia hetkiä Juuti sai kokea viime kesän sukujuhlassa Pietarsaaressa, jonne tuli sukuun kuuluvia Turusta Kuusamoon ja Amerikasta asti. –Ne ovat huippuhetkiä! Silloin tekee mieli jatkaa vielä tätä työtä.
KOTISEUTUUN kuuluu murre, ja käyttämällä murresta oon osa kotiseutua, toteaa Irma-Liisa Juuti. –Onneks mulla o nii huono kielipää, että ei minä oo päässy ikää kokonaa eroo murteestani! Ku puhun täällä jonku vieraan kans, ni het se kysyy, että mistäpäi Pohjanmaata oot? Ja ku sanon, että Vimpelistä, ni het jatko kuuluu yleensä: Vimpelin Veto. Voiettä sillo syvän sykähtää!
–Murres ei oo pelekkijä yksittäisijä sanoja, vaa sitäki, mite ne sanotaa ja mite asija esitetää. Meijäm murteessa on nii mahottoma hyvijä sanoja ja niije taivutusmuotoja, että niitä o joutunu monena yönäki ihaille ihmettelemää, vaikkapa: hairasookokaa, ilikijöököhänkää, väkövä kahvi on palijo vahvempaa ku väkevä kahvi.
RAKASTAN sanoja: nautin todella kirjoittamisesta, ajatusten pukemisesta sanoiksi, elämisestä sanojen mukana, niissä ja niistä. Kirjoittamiseen on voinut paeta selvittelemään eri asioita tai tunteita. Runoja rustaamalla olen voinut rikastuttaa joitakin tilanteita, Juuti kertoo.
Kanttorina hän sanoitti kuoroilleen tuttuihin sävelmiin paljon lauluja, jotka Mediapinta julkaisi 2018 nimellä Toisin sanoin laulaen. Sama kustantaja teki 2017 myös kirjasen Katse täynnä ystävyyttä. Siunauksia– kirja syntyi 2005 Juutin toimiessa hautausmaakanttorina, ja sen julkaisi Perussanoma. Niinkutyötiijättä on omakustanne.
Yhdessä laulamista ja matonkuveskökkiä
IRMA-LIISA Juutin (omaa sukua Männikkö) lapsuus sodan jälkeisenä aikana Tuohiperällä oli täynnä musiikkia. –Äitini oli kotiompelija ja innokas laulaja. Istuin usein nojaten Singeriin ja lauloimme yhdessä kaikenlaisia lauluja, myös kirkkokuoron laulamia Piae Cantiones-lauluja latinaksi. Isä oli maalari ja töissä päivät. Perheeseemme kuului myös kahdeksan vuotta vanhempi isosiskoni, hän muistelee. –Kotiamme vastapäätä rakennettiin yhteiskoulu ja kotimme viereen talo, josta tuli sittemmin kanttorin virka-asunto. Musiikki oli osa arkea ja juhlaa: mieleen nousevat monet kouluilla tai Nuorisotalolla järjestetyt juhlat, vaikkapa raittiusjuhlat, Kalevalanpäivän juhlat, lastenjuhlat, joissa kaikissa yhteislaulut osattiin ulkoa, ja joihin osallistuttiin talon täydeltä.
Leikkikavereina oli poikia kummankin puolen naapurissa. –Heidän kanssaan urheiltiin ja kiipeiltiin ja oltiin puksotaa ja veisteltiin halkohuoneessa. Lähin tyttökaveri ja luokkatoveri oli kuusi päivää minua nuorempi Liisa. Hänen kanssaan leikittiin kaikki tyttöjen leikit ulkona ja sisällä, laulettiin ja voimisteltiin.
Juuti kokee lapsuutensa ja nuoruutensa Tuohiperän turvallisena yhteisönä, jossa kaikki tunsivat toisensa ja talkoilla tehtiin monet asiat: nostettiin perunat, puitiin viljat, autettiin pitojen valmistelussa, pidettiin matonkuveskökkiä. Jokirannassa oli yhteinen pyykkitupa saunoineen. –Yhdistävä asia oli myös talosta taloon kulkeva postivuoro, jonka joka talo hoiti vuorollaan.
NÄINÄ aikoina Juuti muodostaa itselleen kokonaiskuvaa Vimpelin, lähinnä kirkonkylän, vaiheista vanhojen valokuvien, löytämiensä vanhojen juttujen ja omien muistojensa pohjalta: milloin mikäkin talo ja kauppa on rakennettu ja milloin taloja on siirretty muualle. –Eli miten syntyi se keskus, minkä muistan lapsuudesta, ja miten se vähän kerrassaan on muuttunut.
Vanhojen kuvien pohjalta syntyy facebookissa keskustelua ja ihmiset jakavat omia muistojaan. –Tiedot täydentyvät pieni pala kerrallaan.
Oman historian ja muistojen kokoaminen ja siirtäminen jälkipolville on Juutin mielestä tärkeää tehdä, että nämäkin voivat halutessaan kokea samaa sukupolvien yhteyttä.
